Vappuna heitimme jää- tai pikemminkin puuterihyväiset Andermattin jo nyt legendaariseksi muotoutunelle lumitalvelle 08/09. Vielä näin toukokuun alussa saatiin dumppi, jollaista ei kuulemma oltu koettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Hissihiihto siis päättyi niissä tunnelmissa jossa se joulukuussa alkoikin, ja viimeinen siivu, itseoikeutetusti Felsentaaliin, tarjosi yläosassaan pöllyt haaroihin asti ja lopussa suloista firniä. Harmi, että hissit jo laitettiin kiinni, mutta jäi ainakin kova hiihtokuume ensi talveen! 

Felsentaaliin jäi vielä talven viimeisen laskunkin jälkeen tyhjää kenttää

 

Anderin fiilistelyt ja mestat jätettiin vappupäivän itana taakse, vaikka Teemu ja Maikku yrittivätkin taivutella vielä takamaaston hiihdoille tuttuihin maisemiin. Meillä oli hinku, ja kerrankin poutaisten säiden tarjoama ikkuna, hiihtoihin ‘isoille’ vuorille. Wallisin autojunassa hokasimme yhden hakun jääneen kotiin, joten syrjäisen Bishornin jouduimme skippaamaan, ja suuntaamaan suoraan Zermattiin, josta kuokkia varmasti olisi saatavissa. Lauantaina otimme tuntumaa ohuempaan ilmaan Breithornilla (4164m). Huippu on helposti saavutettavissa Klein Matterhornin hissiltä, mikä todella näkyy kansojen ‘pulkkaillessa’ nelitonnisen rinteillä. Varsinaisen vuoristoseikkailun puute ei kuitenkaan tee huipulle hiihtelystä yhtään sen kevyempää, eikä poista huikeita näkymiä yli mm. Matterhornin ja Monte Rosan jäätiköiden ja huippujen.

Sunnuntaina nousimme jäätikölle ensimmäisellä hissillä ja hiihtelimme ohi edellispäiväisen vuoren kiikarissa Castor (4228m). Reitti alkoi pitkällä loivalla laskulla ennen kuin käännyttiin jyrkkään nousuun itse vuorelle. Suksilla mokoma lojottelu otti ehkä 15 minuuttia, kun opaskirjan aika-arvio kävellen on noin 2h! Siinä yksi syy, miksi olemme vakaasti sitä mieltä, että ainoa järkevä tyyli nousta tällaisille vuorille on hiihto! Toinen syy on reittien talvinen hyvä kunto, kuten nytkin. Nousimme Castorin hyvällä lumella ollutta länsi-feissiä suksilla reiluun puoleenväliin, jonka jälkeen vaihdoimme jäärautoihin. Joskus kesällä ongelmia tuottava reunarailo oli nyt vain pieni tasanne jyrkällä loppuosalla, juuri sopiva eväidensyöntipaikkaJ.  Huippupusut saatiin italialaispariskunnalta joilla oli tiedossa telttaretki Inarinjärven rannoille ja mökkeilyä Kouvola-Mikkeli –akselilla. Lasku alas ei nyt tietysti ollut mitään Andermattin puuteria, mutta peruskauraa ja palkitsevaa korkeuden ja pienen päänsäryn laskiessa rivakasti. Alun pitkä loiva lasku olikin yllätykseksemme pitkä ja loiva nousu takaisin ja sen skinnaaminen iltapäivän paahteessa sai hetkeksi kyseenalaistamaan homman mielekkyyden. Ruokahalu hotellinamme toimivassa parkkihallissa oli riittävä eikä nukkumattikaan kerennyt edes hiekkasäkille…

Baanalla kohti Castoria (keskellä)

Castorin huippuharjannetta

 

Maanantaina jatkoimme Chamonixin shoppailukierroksen jälkeen Italiaan ja Gran Paradison kansallispuistoon. Tiistaiaamun avasimme reippaalla hiihtolenkillä ylämäkeen. Reilussa parissa tunnissa olimme selvittäneet alun kohtalaisen jyrkän metsän ja sitä seuraavat tasaisesti kumpuilevat lumikentät, yhteensä reilut 700 korkeuserometriä Vittorio Emanuelle II -tuvalle. Pitkä iltapäivä ennen illallista ehdittiin nauttia naamat punaisina terassin paahteesta ja virvokkeista. Erityistä luksusta tällä koijalla oli oma huone eikä tarvinnut kuunnella ranskalaisten randohippien kuorsausta!

Seuraavan aamun herätys oli lokoisasti viideltä ja homeiset kuivat pullanmurut poskissa lähdimme hiihtelemään kohti Gran Paradison huippua (4061m). Tarjolla oli siis tälle päivälle 1300 metriä ylös ja päälle kaksi kilometriä alas. Reitin alku oli kuten oppaatkin totesivat, melko monotonista, mutta aikaisen aamun sumeus pääkopassa ja toisalta auringon nousun värit vastakkaisilla seinillä siivittivät tauottomaan raviin. Eikä laukka pysähtynyt ylempänäkään järkyttävän voimakkaan tuulen raipatessa kannikoita. Mystisesti tuuli kuitenkin juuri ennen huipun ilmavaa harjannetta tyyntyi ja pääsimme skrämpläämään viimeiset muuvit Maria-patsaalle auringon helliessä meitä sekä pariakymmentä muuta rämpijää. Alamäki oli helmi! Ylhäällä toki tuulen pieksemää, mutta sittenkin tasaista ja alempana varmaan viimeinen verttikilometri auringon meille leipomaa firniä. Puolivälissä einehdimme vielä kahvia ja refugion torttua italialaisen miellyttävään tapaan! Muistoksi taas kerran loistavista hiihtopäivistä jäi hienot huiput ja palaneet huulet. Tämä homma ei toivottavasti pääty vielä tähän!