Kaikkialla (= joillakin suppean piirin keskustelupalstoilla ja pienen levikin kiipeilylehdissä) on aina hehkutettu 'Fontsua', sekä paikan kiipeilyä että myös itse alueen ainutlaatuisuutta. Jotenkin paikka on aina ollut syrjässä matkareiteiltämme, joten odotimme ensikohtaamista jännityksellä. Tällä kertaa myös meidän neuroottisen kriittisten oli tunnustettava että paikka oli hieno!

Vajaa sata kilometriä Pariisista etelään on keskimäärin sellaista kuin saattaa arvata: peltoa ja peltoa, välissä joku ränsistynyt pikkukylä jota halkoo huonokuntoinen tie. Yhtäkkiä siellä keskellä peltoa on kuitenkin myös kuivaa kangasmetsää, lähes kuin Valkealassa. Puut kasvavat harvakseltaan valkoisesta hiekasta, jota hienompaa me ei ainakaan muisteta nähneemme. Ja sitten ne tärkeimmät eli barbababojen muotoiset kivet on näppärästi ripoteltu sinne tänne pehmeälle hiekalle kuin marjatertut.

Kiipeily on tehty vähän turhankin helpoksi. Ei mitään väsyttäviä lähestymisiä tuntikausia ylämäkeen tai reittien etsimisiä, vaan parkkikselta jo kivet näkyvät ja ainoa haaste on selvitä upottavassa hiekassa eteenpäin. Boulderongelmat sen sijaan ovat keskimäärin aika vaikeita. Tai ehkä vaikeus tulee siitä että reittejä on niin paljon samoin kuin kiviä, että sitä vaan säntäilee reitiltä toiselle, eikä erityisemmin jaksa mitään työstää. Hartiat ja pakarat sai neljässä päivässä niin kipeiksi että ei meinaa saada sukkia jalkaan.

 

Ellu ratsastaa elefantilla

...ja kiipeää sen mahan alla

Metsästä löytyi tietenkin myös ystävällinen boulderkoiranen