Kaivattiin viime viikolla raatamisen vastapainoksi jotain kiipeilyhenkistä leppoisaa rentoutusta ja mietittiin vaihtoehtoja: ehkäpä taas Finaleen ja Välimeren pärskeisiin tai kenties Fontsun valkohiekkaisiin männiköihin. Valittiin Piz Badile (3308m) pohjoiskantteineen, reilu tuhat kiipeilymetriä ja kolmisenkymmentä köydenpituutta! Rentousaspektin hakemiseen sopi myös että Sasc Furä –tupa, jolta kyseiselle kukkulalle kavutaan, oli sopivasti täyteenbuukattu sään vaikuttaessa pitkästä aikaa vakaalle muutaman päivän ajan. Oltiin kuitenkin jo sen verran kiintyneitä hetken päähänpiston tuottamaan suunnitelmaamme että jopa telttailu ylhäällä vuoren tuntumassa näytti houkuttelevalta. Niinpä kaivettiin kangasyksiö ja muu kämppingvarustus ullakolta ja lähdettiin kohti Bregaglian kruunua. Nerokkaaseen suunnitelmaan kuului telttailun lisäksi laskeutuminen vuorelta Italian puolelle ja sieltä toivon mukaan erilaisilla kulkuneuvoilla kiertely ja kaartelu takaisin Sveitsiin ja rämmintä uudelleen ylös teltanhakuun...

 

Tiistai-iltapäivän lämmössä roudattiin jättikantamuksemme ylös kivikkopolkua, vetäistiin tuvalla virvokkeet nassuun ja teltta pystyyn mättäälle tuvan ja vuoren välimaastoon. Oli aika leppoisaa mutustaa illallista katsellen auringonlaskua ja hulppeita seinämiä ympärillä poissa tuvan hulinasta. Nukkuminenkin oli raikkaassa ilmassa ja hiljaisuudessa helpompaa, vaikka aamuyön herätys taas jännittikin. Neljältä kammettiin itsemme kuun valoon ja dumpattiin ylimääräiset kamat kuusen juurelle. Tuvallakin oli herätty ihan kärppinä ja valotäpliä paineli jo ylempänä pitkin louhikkoa. Lähestyminen oli pimeässä tukalaa, pitkin märkiä kalliosläbejä, välillä puolijäätynyttä lumirinnettä ilman jäärautoja ja jyrkempiä boulderetappeja. Oli jo valoisaa kun puolentoista tunnin jälkeen päästiin reitin varsinaiseen lähtöpaikkaan harjanteen notkoon, jossa porukkaa tungeksi säätämässä varustustaan sekä pohjoisharjanteen että pohjoisseinän reiteille. Saatiin heti vauhti päälle ja huomaamatta edettiin etappi toisensa jälkeen välillä yhtäaikaisesti kiiveten, välillä köydenpituuksittain varmistaen, niin että kolmessa tunnissa oltiin jo reilusti yli puolen välin jossain viidennellätoista kp:lla. Kiipeily oli helppoa, kivi hyvää ja varmistuksia ei paljon tarvittu, joten tahti oli yksinkertaista saada reippaaksi. Reitin luvussakaan ei ollut ongelmia kun edellä paineli useampi köysistö. Ohi vilahtelivat släbit, halkeamat ja ilmavammat harjannepätkät, kunnes törmättiin yläosan ruuhkaan pohjoisseinän Cassin-reitin yhdistyessä kanttiin ja vastaantulevan liikenteen lisääntyessä. Aamun aikaisimpien lisäksi edellisen päivän hitainta ja huipun bivikoppiin virumaan jäänyttä porukkaa oli vasta nyt laskeutumassa kanttia. Tahti hidastui merkittävästi taistellessa oikeuksistaan köysiviidakossa ja huipulla oltiin alun vauhdista huolimatta vasta vajaan kahdeksan tunnin jälkeen, tosin silti erittäin tyytyväisinä suoritukseen ja kiipeilyn sujuvuuteen. Italian puolelta kerääntyi tummaa pilvimassaa eikä ukkosille alttiille huipulle tehnyt mieli jäädä väijymään joten samoilla vauhdeilla jatkettiin alamäkeen. Laskeutumisreitti oli etukäteen vaikuttanut epämääräiselle, mutta osoittautui varsin yksinkertaiseksi. Ehkä kymmenisen laskeutumisen, pikku kekkulointien ja lumiluisuttelujen jälkeen päästiin köpöttelemään tasamaata Gianetti-tuvalle. Illallisen jälkeen pölyiset ja kirppuiset patjat ja viltit tuntuivat äärimmäisen mukaville ja taju lähti saman tien.

 

Torstain tehtävänä oli selvittää itsemme Italiasta takaisin Sveitsiin. Gianettilta olisi päässyt parin solan ja irtonaisen kuluaarin kautta tuntien raadannalla takaisin lähtöpisteeseen, mutta etappiin olisi tarvittu vähintään hakku jota ei oltu jaksettu mukaan ottaa. Niinpä talsittiin muutaman tunnin alamäki Val Masinon laaksoon toiveissa saada bussi- tai muita kyytejä eteenpäin. Päästiinkin suoraan ensimmäiseen bussiin, ja siltä edelleen toiseen, jolta taas pikku odottelun jälkeen junaan, ja lopulta postibussilla perille Bondon kylään – tai ei perille vaan tunnin parin kävelyn päähän autolta. Onneksi heti alkumetreillä mökilleen menossa ollut pariskunta tarjosi meille kyytiä, ja niin oltiin kymmenen tunnin jälkeen näppärästi perillä! Enää ei ollut jäljellä kuin jemmarojujen pelastaminen ylhäältä vuorenrinteeltä. Perjantaiaamuna ei olisi voinut vähempää huvittaa kelkkoa vielä uudelleen kivikkoränni edestakaisin tuvan ohi lähes kantin juurelle asti. Päätettiin että mentäisiin hitaasti, turhia rasittumatta, aikaa oli koko päivä. Muutaman metrin jälkeen kone jo lämpeni ja koppa sumeni. Riuhdottiin ylös minkä reisistä päästiin. Tunnissa oltiin taitettu parin tunnin rupeama tuvalle ja toisen tunnin päättyessä oltiin saatu kamat jemeksestä ja tuvalla ohrakeitot naamariin (Huom! ohrakeitto tarkoittaa todellakin perinteistä sveitsiläistä ruokaa, ohrakeittoa). Alas mentiin totutuun tapaan juosten.

Opaskirjat virheellisesti epäilivät edellisviikkoista Salbitin eteläharjannetta Alppien hienoimmaksi, mutta kyllähän Badilen pohjoiskantti tietysti ja itseoikeutetusti on se komein!

Sasc Furä Hütte ja ensimmäinen silmäys Badilelle