Vihdoin oli tiedossa hyvää säätä vuorille, joten hurautimme sunnuntaina toista kertaa tänä kesänä kohti Grimselpassia. Iltapäiväauringossa verryyteltiin saksalaisinvaasion keskellä leppoisa pikku halkeamareitti Schweizer Verschneidung. Keikan varsinainen tavoite Motörhead säästettiin maanantaille, jotta vältyttäisiin viikonloppuruuhkilta. Reitti on yksi alueen suurista klassikoista, 500 metriä pääosin perinteisellä tyylillä varmistettavaa graniittihalkeamaa.  Bonuksena on muutama pelottava ja erittäin harvakseltaan pultattu släbiosuus, joiden 5b:n greidit tuntuvat melkoisen napakoille kuutosen halkeamakiipeilyn lomassa…

Liikkeelle lähdettiin autolta meidän mittakaavassa oikein alppistartilla, seitsemän aikaan, niittyjen ollessa vielä pakkasyön jäljiltä kuurassa. (Oltiin älytty illalla opiskella lämmityksen ajastus ja olikin oivallisen mukavaa herätä pakkasaamuna standheizungin pöhinään!) Opaskirjan mukaan lähestymiseen piti varata puolitoista tuntia, mutta jotenkin me saatiin siihen uppoamaan tunti enemmän eikä siten oltukaan erityisen ajoissa liikkeellä.  Aamureippailu oli kuitenkin mitä miellyttävin auringonnousun, ruskan värien, ja tuoreesta lumesta hohtavien huippujen ympäröimänä pitkin järven laitaa. Myös itse Eldorado-seinämä oli vaikuttavan näköinen kohotessaan sileänä ja punahohtoisena satoja metrejä suoraan veden yläpuolella. Melkein yhtä hieno kuin Ameriikan kalliot Ennin ja Paulin kuvissa J 

Reitillä oli yksi köysistö jo matkassa ennen meitä, mutta kaksikko oli jo korkealla, joten ei muuta kuin perään. Toisella köydenpituudella oli kuultu olevan joidenkin mielestä reitin pelottavin släbi, mutta meiltä se meni ihan heittämällä, ja siitä jatkuikin lähes yhtenäistä halkeaman kauhomista parisensataa metriä. Reitin vaikein kohta taas oli opaskirjan mukaan päähalkeamasta takaisin seinälle siirryttäessä. Kyseiseltä köydenpituudelta meidän edellä mennyt sveitsiläispariskunta kävi ottamassa pakit todeten ‘ettei reitti ole heitä varten’… Sittemmin osoittautui, että he kävivät kokeilemassa aivan väärää kohtaa, oikean siirtymän ollessa selvästi helpompi. Kuitenkin harhauttivat meidätkin väärälle linjalle ja sen seurauksena aikaa vievälle laskeutumiselle. Muuten reitti meni meiltä varsin sujuvasti, mutta huipulla oltiin kuitenkin aivan poikki yli 7- tuntiseksi venyneen kiipeilytuokion ja pitkien raskaiden halkeamien jälkeen. Jyrkkä ja mutainen ‘polku’ alas kivikkoja ja pusikkoja oli särkevillä jäsenillä tuskainen, ja sillä vierähtikin sitten aikaa jo niin että otsalamppujen valossa sumussa ja pakkasessa raahustettiin viimeinen tunti paluumarssia autolle. Pikku väsymys ei haitannut, sillä yksi kesän tavoitteista oli saavutettu ja reitti oli ehkäpä hienoin mitä ollaan koskaan kiivetty. Voi suositella kyllä kaikille, jotka tykkäävät vuoristoreippailusta pikku jännityksellä höystettynä.     

 

 

 

 

PS. Terveiset Lissabonista, Euroopan Havannasta. Tarinaa myohemmin...