Punainen kivi Las Vegasin tuntumassa on hienoa. Muutama päivä ollaan kiivetty sporttia ja lyhyttä trädiä. Paitsi että kallio on punaista se on myös kuin tehty kiipeilyyn. Kitka on karhean hiekkakiven johdosta hyvä ja otteita löytyy, kaikkea halkeamista kahvoihin. Greiditkin tuntuvat Yosemiten jälkeen erittäin kohtuullisille ja vastaavat melko hyvin kääntötaulukoiden arvoja, joten pikkureiteillä voi sellaista perustiukkaa kutosta lämpsytellä noin 5.11a tasolla. Tokihan valituksen aiheitakin löytyy, kuten yksisuuntainen kolmentoista mailin kaksikaistainen luuppitie jolla monet alueen kalliosta sijaitevat. Kahdesta kaistasta huolimatta ajetaan yhteen suuntaan ja aina siis koko tie vaikka haluisi vain käväistä juuri lenkin alkupäässä. Lisäksi talvikaudella lenkkitie aukeaa vasta klo 6 ja sulkeutuu jo klo 17 illalla, joten aikahaarukka pidemmille reiteille on tiukka ja johtaa tietysti ruuhkiin. Toisaalta tännekin on jo syksy saapunut ja pimeä tuleekin jo tuossa viiden jälkeen.

 

Sporttikiipeilykallioita

 

Eilen käytiin kiipeämässä yksi parhaista kapuamistamme reiteistä ikinä: Crimson Chrysalis 5.8 9kp. Reitti ei vaikeudeltaan ollut hirmuinen, mutta erittäin hauska. Seinämän profiili oli tosi jyrkkä, eikä alhaalta uskoisi että sitä edes pystyy tällä tasolla kiipeämään. Kuitenkin aina kun eteneminen oli kääntymässä hankalammaksi, jostain ilmestyi kunnon kahva. Alussa oli viiden pitkän köydenpituuden halkeama ja vaaleaa kiveä, sitten halkeama sulkeutui ja samalla kiven väri muuttui punaiseksi ja lopussa vielä mustaksi. Halkeaman jälkeiset osuudet jatkuvat pulttien suojaamana oteiloitteluna feissillä. Kaikki ständit olivat jossain määrin roikkuvia eikä reitille ollut eksynyt yhtään puuta tai isompaa hyllyä. Vielä lähes viimeisimmiltäkin ständeiltä saattoi syljeskellä suoraan  reitin juurelle maahan asti, joka on harvimaista näin helpolla reitillä. Reilussa neljässä tunnissa olimme topissa mutta laskeutuminen vei lähes kaksi tuntia köysien takkuillessa reitin lukemattomiin kahvoihin. Lähestyminen parkkikselta kun oli vielä kaikista topojen kartoista ja kuvista huolimatta polkujen ulkopuolella kaktuksien kanssa tappelua niin lopulta pääsimme lenkkitieltä ulos juuri ennen Rangereita ja sakkoja.

Matti jumiutumassa alun leveämpään halkeamaan

 

 

Ellu roikkuu varmistuspisteellä pitelemässä naruja 

 

 

Kahvoja ja käsihalkeamaa ylempänä

 

Aiemmin tällä viikolla hinautimme pakua. Akku vain yksinkertaisesti kuoli. Kuten taannoin Ranskassa, myös täällä hinausautossa ja korjaamolla istuminen olivat todellinen sukellus tavallisen kansan pariin ja ajatusmaailmaan. Kiipeilijät kun ovat universaalisti fiksua ja sivistynyttä sakkia, joten heiltä ei kansan syvää ääntä kuule :) Varsinkin hinuriukko oli mainio. Timanttisimmat letkautukset olivat tyyliä: “Niin teillähän ajetaan väärällä puolella tietä. Kai teillä Sveitsissä on dollari? Mitä siellä oikein syödään, ei kai teillä sentään pizzaa ole? Entä jos Euroopassa syö jossakin vähän paremmin ulkona, kuten esimerkiksi Dennysillä (=McDonalds-tyyppinen pikaruokala), niin mitä ihmettä siellä saa, ei varmaan edes jälkkäriksi pannukakkua?“ Autokorjaamollakin oli letkeä meiniki ja kolleegoiden kutsumanimet jotain ihan muuta kuin Herrn Doktor Laaksonen.

 

Tie Black Velvet Canyoniin oli, kuten oppaassa varoiteltiin, huono! Jättimäisiä kiviä ja jokia, emmekä kaivanneet toista hinaajakeikkaa varsinkaan vuokra-autolla jolla ei ylipäätään saisi ajaa sorateitä. Ehkä haikkaamme tien joku päivä päästäksemme kyseisen kanjonin tähtireiteille.

 

 

Näillä grafiikoilla saa riittävästi ihailua joka parkkipaikalla