Muutaman tiukan työpäivän jälkeen olikin jo aika taas palata harrasteiden pariin. Paikallinen ilmatieteenlaitos, joka (epä)luotettavuudessaan on lähestulkoon verrattavissa suomalaiseen vastaavaan, lupaili vuoristomeininkejä ja suunta otettiin kohti Chamonix'n kukkuloita. Vielä ei oltu aiemmin täällä ollessa ehditty lumelle köpöttelemään joten olikin jo tarve saada varpaat hyisen märiksi ja päät korkeudesta sumeiksi.

Ennen värjöttelyä ja muita tositoimia koukattiin sentään nauttimaan päiväksi lämpimän ja kuivan kallion tuntumasta. Toverimme olivat reissullaan edenneet Gastloseniin joten kurvailtiin jyrkänteiden tuntumaan tutulle lehmäparkkikselle viettämään Sveitsin kansallispäivän iltaa paikallisen nuorison nuotioilakoinnin keskellä pakussa notkuen. Pakun yöpymis- ym. fasiliteetit osoittautuivat testissä tutuiksi ja toimiviksi, tosin vanhaa kunnon pyörivää etupenkkiä olisi kaivattu mukavoittamaan illanistujaistoimintaa. (Kääntöalusta on tietysti tilauksessa, joten pyörivä etupenkki saadaan muutamassa viikossa)

Gastlosenissa jatkettiin aiemmin kiivettyjen reittien sarjaa napaten rivistä seuraavana vuorossa oleva Bienvenue a Celine (6a, 350m). Topokirjan tähdistä huolimatta reitti ylsi vain paikoin edeltäjiensä laatuun, ja oli pääosin vähän outoa ja teennäistäkin kiemurtelua pitkin poikin seinämää. Mutta tulipahan taas kavuttua jokunen metri ja olihan siellä nyt muutama ihan hienokin köydenpituus seassa. Reitin jälkeen ei juurikaan edes väsyttänyt, joten taitaa alkaa vähitellen vaikuttaa alituinen mäkien rymyäminen.

Sittenpä Chamonix'n oikeille vuorille kohottamaan kuntoa entisestään ja reippailemaan raittiiseen ilmaan. Aloiteltiin totuttelu jäätikkötouhuiluun ja haeskeltiin tuntumaa hapen puutteeseen ensin vähän matalammalla kukkulalla, kohteena Petite Aiguille Verte (3512 m). Ei tarvinnut yksin olla. Edellä meni yksi farkuissa ja baskerissa, takana toinen lenkkareissa ja sitä rataa. Viime vuoden päänsärky-/pykellyssetistä oltiin otettu sen verran opiksemme, että päätettiin tällä kertaa totuttautua ohueen ilmaan vielä toinenkin päivä ja kipaista Midin hissiltä Pointe Lachenalille. Kovassa tuulessa ei tosin kiivetty koko reittiä, vaan tyydyttiin nousemaan vain ensimmäiselle kukkulalle. Maisemat Blancille ja muille lähivuorille olivat oivalliset sen minkä tuulessa lepattavien silmäluomien takaa pystyi vilkuilemaan.

Edessä Petite Aig. Verte ja taustalla varsinainen Aig. Verte.

Ellu Pointe Lachenalin harjanteella.

Takana näkyvä kalliopilari: Dent du Géant

Seuraavana päivänä kiepattiin Mont Blancin Italian puolelle Courmayeurin kylään, ladattiin muutamat reput täyteen roipetta, ja kapiinilla ylös jättireppujen kanssa hoippuen Glacier du Géantille. Tiedossa oli virkistävä yö jäätikön rauhaisassa tunnelmassa telttaillen. Eipä olla ihan viime aikoina telttailtu jäällä eikä lumella, joten vähän jännitti miten selvitään moisesta haasteesta. Onneksi lämpöneurootikko Matti oli kuitenkin älynnyt vaatia villakalsarit ja muut tykötarpeet messiin niin ei tullut kuin vähän vilu. Makuualustoja otetaan ainakin ensi kerralla (jos sellainen vielä tulee..) muutamat kappaleet.

 

Vuoristotautiset 

Aamulla viiden maissa astuttiin rautoihin, kiedottiin köysi ympärille ja lähdettiin tallaamaan hämärässä kohti Dent du Géantia (4013m, perusreitti AD). Otsalamppujen pitkä jono kiilui jo korkealla seinämällä kun läheiseltä Torino-tuvalta porukka oli nähtävästi kammennut itsensä vielä astetta varhaisemmin liikkeelle. No, vauhdilla perään vaan. Ensiksi paineltiin tunnin verran perusjäätikköä, joka päättyi jyrkähköön lumikuluaariin. Sitten alkoi loputtoman tuntuinen kallioskrämbläys epämääräisellä irtonaisella kivellä ilman selkeää linjaa. Välillä haahuiltiin jääraudat jalassa ja välillä ilman, pitkin poikin kivikkoseinämää ja lumi- ja jäälänttejä. Aamukin kirkastui jossain välissä.Kukaan tsekkiläisistä, japanilaisista, espanjalaisista jne kanssakiipeilijöistäkään ei näyttänyt tietävän suuntaa sen paremmin, vaan jokainen meni mistä keksi, ja tietenkin niitä irtokiviä ropistellen. Parin tunnin hortoilun jälkeen oltiin kuitenkin tämän osuuden yläpäässä, hampaan juurella Salle a Manger –aamiaistasanteella. Ei kylläkään paljoa evästelty vaan turhat jääroippeet läjään ja kilpailuun varsinaiselle kallioseinämäetapille kohti huippua. Melkoinen vilinä kävi pilarin seinällä ja köydet risteilivät perusranskalaiseen malliin niin ettei meinannut omaansa erottaa. Hienoa seinämää 'koristivat' osittain myös kiinteät köysiviritykset, joista osa oli jättimäistä halkaisijaltaan kymmensenttistä pötköä jota sitten vaikeimmat pätkät silpattiin ylöspäin. Tosin alppipopot jaloissa ja sormet kohmeessa oli ihan kunnon työtä edes noista köysistä itseään hinata.

 

Huipulla, taustalla Blanc

Hampaan todella ilmava ja terävä huippu saavutettiin seitsemän köydenpituuden jälkeen taivaan ollessa jo vauhdilla tummumassa, joskus vähän ennen puolta päivää. Vielä oli tuskaisa matka alas jäljellä, jota onneksi nopeutti jyrkkä laskeutumisreitti pilarin huipulta ruokasalitasanteelle. Taas juomatta ja syömättä etiäppäin, hoippumaan lumipyryssä aamuista louhikkoa. Nyt onnistuttiin alppiopasta peesaamalla löytämään parempi reitti, ja lumikuru ja jäätikkökin olivat pehmeää ja edettävissä helposti ja holtittomasti lömpsytellen. Puoliromahtaneelle ja läpivettyneelle teltalle päästiin kolmen maissa, toinen meinasi siinä vaiheessa jo oksentaa ja toinen pyörtyä. Hetki siinä polvillamme kökötettiin, mutta oli ehdittävä vielä alas menevään hissiin kun ei tosiaan toinen telttayö houkuttanut. Tulihan vuori kiivettyä, eikä onneksi tarvii toiste mennä. Alpinismi on sitten mukava harrastusJ

 

 

 

[Alpinismi, alppeihin kohdistuva tieteellinen, taiteellinen ja varsinkin urheilullinen harrastus. (Pieni Tietosanakirja, 1925-1928)]