Viime viikko tehtiin tiiviisti tutkimusta kuin jotkin tohtoriopiskelijat ikään. Lisäksi tankattiin illat akkusatiivia ja datiivia saksankurssilla. Niinpä sitten perjantaina tuntuikin olo niin sekavalta, että sateisesta ennusteesta huolimatta oli pakko päästä vuorille lataamaan aivoa.
Päästiin vasta myöhään perjantaina liikkeelle, eikä viitsitty kovin kauas ajella, varsinkin kun satoi kaatamalla. Suunta oli kohti Handeggin kuuluisia graniittiseiniä. Yön yli jatkunut kaatosade ei ennakoinut hyvää halkeamareittien suhteen ja niinpä aamulla valitsimme etelänpuoleisilta seinämiltä summamutikassa jonkin släbireitin. Aurinko kuivatti kallion nopsasti, joten kiipeilyn vaikeudesta ei voi syyttää kallion kosteutta. Mutta jokin selityshän siihen täytyy olla, kun ei släbi mene, muu kuin se ilmeisin, että ollaan vaan vellihousuja ja onnettoman huonoja kiipeämään! No muistaakseni jo Suomessa on joku joskus kuvaillut paikan släbejä aika pelottavaksi, ja tottahan se onkin. Reitit ovat hyvin positiivisia, mutta käsille ei ole mitään ja kitka on onneton, joten liki 10 metrin pulttivälien raahautuminen leuka–maha -tekniikalla ei tuntunut hyvälle ajatukselle. Sankariteot saivat jäädä ensi kertaan, ja meikäläiset otti hatkat neljän kiivetyn köydenpituuden jälkeen.
Ehdittiin siis hyvissä ajoin nauttimaan pakun mukavuuksista. Kohta leirintäaluetta muistuttavalle parkkikselle saapui kuitenkin poika tiiraamaan telttapaikkaa aivan meidän auton kyljestä. Kerettiin jo siinä vähän keskenämme kyräillä, että varmasti joku täysidiootti italialainen kun tunkee noin kiinni, vaikka lääniä on vaikka millä mitalla. Mutta samassa selvisikin syy tiirailulle: oli niin uskomatonta että mekin oltiin Baselista! (tunnus rekisterikilvessä) Itse on tottunut pikemminkin siihen, että se on ihmeellistä että Keski-Euroopassa aina törmää suomalaisiin kiipeilijöihin mihin meneekin. Se sen sijaan ei tunnu niin kovin ihmeelliseltä, että törmää kahdensadan kilometrin päässä Baselin kokoisesta suurkaupungista toisiin baselilaisiin. No samapa tuo. Mukava hollantilais-ranskalainen kaksikko Baselista tumppasi sitten telttansa kiinni meidän pakuun, ja istuskeli illan meidän tuoleilla ja lämmitti oluitansa meidän keittimellä. Onhan kiipeilysosialismi mukavaa.
Lämmin lauantai oli kuivattanut kalliot niin hyvin, että sunnuntaiksi suunniteltiin jyrkemmän halkeamalinjan kapuamista. Fair hands line (6a, 10kp) -klassikkoreitti kulki ’maailman jyrkimmän’ junaradan vieressä, hienoa ulkonemaa. Kiipeily oli vaihtelevaa, alussa Handeggille tyypillinen hankala släbi, joka pian vaihtui hienoksi jyrkäksi halkeamakiipeilyksi. Parasta oli kuitenkin se, että pultteja oli laitettu vain hyvin säästeliäästi ständeille ja joihinkin napakampiin kohtiin, joten pitkästä aikaa päästiin nautiskelemaan kamalottien pehmeästi toimivista kammista ja kiilojen alppikellomaisesta kilinästä! Valitettavasti kaatosade alkoi viidennen kp:n jälkeen ja vaikka siinä ständillä aikamme kyykittiinkin odottamassa ilmeellistä selkenemistä, ei pian auttanut muu kuin laskeutua. Harmillisesti jäi hieno reitti kaihertamaan mieltä, ja alastulo hurjalla junallakin sitten kokematta. Litimärkinä mutustimme mustikoita metsästä ja totesimme, että kyllä sitä nopeasti voi unohtaa kaiken työhön liittyvän, kun on sitä riittävästi harjoitellut!
Kommentit