Lissabonissa oli sveitsiläiseen laatuun tottuneelle kehitysmaameininki. Pyörittiin pari päivää kartsalla, matkustettiin hauskoilla pikku ratikoilla ja syötiin all you can eat - vegaanisettiä! Parin päivän kokemuksella kaupunki oli sekainen, laaja ja ränsistynyt. Kapoiset kujat kohosivat jyrkkinä eri kukkuloille ja taloja verhosivat haalistuneet, koristeelliset laatat, graffitit ja erilaiset sähkö- ja putkiviritykset. Jollakin pääkaduista oli yhdessä talossa D&G muotiliike, seuraavan ikkunoista puski puskaa, ja autio kivilinna oli ollut purkukuntoinen ehkä 50 vuotta. Myös hulppeat, liekö siirtomaa-aikaiset, palatsit ja ministeriöt olivat kaivannet maalia jo ‘muutamia’ vuosia. Ehkä rannikkon läheisyys saa kaikki rapistumaan nopeasti, mutta eipä kyllä kukaan näyttänyt olevan mitään kunnostamassa… Tunnelma oli kuitenkin pääosin oikein miellyttävä ja leppoisa. Rastatukkia ja kaikenmaailman joutoväkeä maleksi kaduilla ja kahviloissa. Kerjäläisiä ja kengänkiillottajia joka nurkassa. Helposti voisi kuvitella olevansa Kuubassa tai vaikka Brasiliassa.

Pikaisen kaupunkilomailun jälkeen varsinainen päämäärämme oli Lissabonista tunnin verran pohjoiseen, Praia da Areia Branca. Onneksi reissujärjestelyt olivat hoitaneet kokeneemmat: majoituksen mukavassa kämpässä merinäkymin, surffikamat ja opetuksen. Ripar Surf Campin pro dudet kuskasivat sitten kymmenen hengen suomipoppoota ja joitakin saksalaisia muutaman päivän ajan eri surffispotteihin ja opastivat lajin saloihin. Surffimesta järkkäsi myös leppoisaa oheistoimintaa, illallista ym. Opittiin päivien aikana ottamaan ‘valkoisia’ murtuneita aaltoja sujuvasti, ja pari ‘vihreääkin’ mutta ne yrkät päättyivät useimmiten pesukoneeseen ja nenänieluhuuhteluun. Ehkä meidänkin pakun katolle täytyy sadaa pari lautaa tai ainakin kylkiin isot O’neill-tarrat. 

 

surffiguru Chico näyttää mallia miten aaltoja päin ei pidä mennä