Näkymää leiristä kylän yli, oikealla Quiquillon.

Muutto- ja byrokratiapainajaisesta kaipasimme hetken hengähdystä. Ei mitään kuormittavaa tai henkisesti vaativaa. Vähän jumppaa piti tietysti olla. Valitsimme siis muuton jälkeiseksi ensimmäiseksi kiipeilykohteeksi jo ennestään tutun Orpierren. Torstai-iltana päästiin vihdoin tien päälle, ah vapauden tunnetta! Koisimme huoltoasemalla ja jatkoimme Grenoblesta etelään ranskalaisten iskelmien tahtiin mutkaista tietä pitkin esialppien kukkuloita ja läpi pienten kylien. Kelikin oli loistava toisin kuin Alppien suunnalla näytti.

Vasta iltapäivän puolella päästiin Orpierreen, suoraan tutulle spotille leirinnän ylätasanteelle, josta näkee kylän yli kallioille. Ehdittiin vielä lähikallioille koko illaksi rimpuilemaankin, kun leirinnästä köpöttelee pikkukylän läpi vastapäisille kaltseille vartissa. Hienompia reittejä varmasti löytyy monilta muilta kallioilta, mutta Orpierre on ehkä maailman stressittömin kiipeilypaikka. Paitsi että kylä itsessään on tunnelmaltaan hidas tarjoten pikku kaupan/Boulangerien, kahvilan, ravintolan, suihkulähteen ja petankkia pelaavat herrasmiehet, kiipeily on tehty helpoksi idioottivarmoilla opastekylteillä ja lukuisilla pulteilla. Yksinkertaisempaa kuin Tapanilan seinälle meno eli sopii meille J

Lauantaina saatiin vihdoin avattua tämän kesän pidempien reittien kausikin kiipeämällä kahdeksan kp:n Brazil-reitti Quiquillon-töppyrälle. Helppoa mutta ihan hienoa kalkkikivilämpsyttelyä eikä taaskaan tarvinnut pulttauksen takia jännitellä. Ei varmaan olla koskaan näin tiheästi pultattua multipitchiä nähty, mutta Orpierressahan ei todellakaan ole pihtailtu tässä suhteessa. Onhan Monsieur kaupunginjohtajakin itse ilmeisesti osallistunut kallioiden kehittämiseen… Joka tapauksessa pari sataa metriä viitosen kahvottelua reppu selässä tuntui olevan ihan riittävästi, kun kiipeilymetrit ovat jääneet valitettavan vähiin viime aikoina. Huipulla oli lisäksi pätkä hauskaa kekkulointia harjannetta pitkin menevällä 'polulla' ja sitten tunnin verran alamäkeä reidet hyytelönä kylän kahvilalle.

Sunnuntaina jaettiin pikkukalliot mölyävien ranskalaisperheiden ja intiaanihuutoja päästelevien teiniryhmien kanssa. Ranskalaiset, ainakin ne joihin törmää Orpierren kaltaisilla helpoilla sporttikiipeilykallioilla, on hassua sakkia. Ranskalaiset ovat useimmiten kallioilla isoina laumoina, ja ääntä lähtee. Pääasia ei ehkä ole niinkään kiipeily, vaan sosiaalinen ajanvietto perheen ja kavereiden kanssa. Usein pari tyyppiä kiipeää, ja viidestä kymmeneen henkeä hengailee siinä tuntumassa kannustaen ja muuten vain mölisten. Mukana on usein myös henkilöitä jotka eivät kiipeä lainkaan, sekä lapsia ja koiria. Nämä paikallisten viikonloppuporukat erottuvat turistikiipeilijöistä useimmiten jo pitkälle, erityisesti juuri äänen perusteella…

Maanantaina pistäydyttiin kotimatkan alkajaisiksi Gapin kaupungissa ja eikös siinä matkalla Gendarmerie eli paikallinen poliisi ollutkin väijyssä pitämässä Stop-merkkiratsiaa. Siinähän sitten reippaalle suomalaiskuskille räpsähti puhuttelu ja sakotkin kun auto ei nyt aivan täysin pysähtynyt tuon kyseisen Stop-merkin kohdalla autiolle tielle liityttäessä. No, aiheellistahan se toki on rikkeestä sakottaa, mutta sakkosumma oli kohtuuttoman korkea - saatiin sentään tingittyä se puoleen hintaan! Virkavallan kanssa jouduttiin uudelleen hankaluuksiin Sveitsin rajalla, ja kaikki meidän paperit vietiin yksitellen tullikoppiin mulkoiltaviksi. Syynäyksen jälkeen koppalakeille kuitenkin valkeni että mehän asutaan Sveitsissä ja sitten päästiinkin lopulta sisään kotimaahan! Vähän jännitettiin että onko niillä siellä joku iso musta rasti että me ei olla ilmotettu tulliin kaikkea meidän omaisuuttta, mitä me ei tietysti ollakaan tehty vaikka voi olla että sellainen toimi pitäisi suorittaa. Täytyypä sitäkin selvitellä että uskaltaa uudestaan maasta poistua.